Ajattelin kirjoitta sinulle, mutta en siksi, että minun olisi sinua ikävä. Vaan siksi, että sinä kuuntelet. Olet luontainen kuuntelija. Olet ymmärtäjä, joka pystyy olemaan itsensä loukkaamatta ketään. Olet ihminen, joka osaa kuunnella, mutta joka osaa myös unohtaa ja olla puuttumatta asioihin. Tarkoitan, että tiedät milloin kaipaan ojentavaa kättä ja ymmärrät silti minulla olevan oma elämäni, jota et voi muuttaa suuntaan etkä toiseen vahingoittamatta minua. Ja sinä et tahdo vahingoittaa minua, etkä ketään muutakaan.
En saisi käyttää luottamustasi näin, että kirjoitan sinulle asioita, joihin sinulla ei ole päätösvaltaa ja jotka ovat oikeastaan minun omia ongelmiani. Mutta ajattelin silti kirjoittaa. Purkaa tunteitani, etten ahdistuisi ja tulisi jälleen omaksi turmiokseni. Tiedäthän, että jos et tahdo lukea: Älä lue vaan ruttaa kirjeeni ja polta se. Tai tee mitä tahansa, ettet joutuisi koskaan sitä lukemaan. Mutta jos päätät lukea kirjeeni –tai oikeastaan, jos tahdot pääni sisään –kerää rohkeutesi ja lue. Katso mikä on tilani tänään, mutta älä sure vuokseni. Älä takiani, äläkä puolestani. Mutta sure kanssani, sillä elämä on lyhyt ja täynnä yllätyksiä.
Olen ennenkin kertonut sinulle kivuistani ja ollut samalla rehellisempi itselleni kuin koskaan. Samaan tapaan ajattelin jatkaa.
Selkäkipuni ei ole edelleenkään kadonnut mihinkään. Se on kuin jomottava tietoisuus omasta olemassa olostani. Kuin eläin, joka säikkyy pienintäkin ääntä ja pakenee juuri kun siitä on saamassa kiinni. Ennen en ole tätä kipua pelännyt, mutta nyt minusta tuntuu jotta se pelottaa minua. Saa minut varuilleen, odottamaan uutta kipuaaltoa. Ennen tämä oli siedettävää, mutta nyt tämä on ennemminkin nöyryyttävää! En voi sietää sitä, että joudun nöyrtymään ja polvistumaan vahvempani edessä, mutta niin minun täytyy tehdä. Olen kohdannut voittajani. Yhä useammin huomaan nöyrtyväni kivun alla. Painautuvan vasten maata ja yrittäen kehottaa itseäni ryhdistäytymään. Pahinta ei kuitenkaan ole tämä halvaannuttava kipu vaan tunnottomuus. Yhä useammin joudun noustessani palaamaan palvomaan maata. Nöyrtymään ja kohtaamaan oman heikkouteni. Sillä kivun myötä tulee myös tunnottomuus. Yhä useammin huomaan, että jalkani pettävät minut. Vievät minut pumpulille ja pakottavat minut laskeutumaan maahan, oman turvallisuuteni takia. Tämä huolestuttaa minua. Eikä tässä vielä kaikki.
Kivun ja nöyrtymisen sekä tunnottomuuden lisäksi ovat vielä aistiharhat. Esimerkiksi kirjaa lukiessani kirjaimet peittyvät silloin tällöin usvaan. Aivan kuin silmissäni olisi kyyneleitä, jotka estävät minua näkemästä. Mutta vaikka kuivaan silmiäni, se ei auta. Silmiäni peittävä usva ei katoa. Tämä näköhermon ongelma häiritsee minua kaikista oireista eniten. Jotenkin minusta tuntuu, ettei kaikki ole kunnossa.
Puutuminen, selkäkipu, väsymys, tunto- ja aistiharhat, käsien tärinä ja puheongelmat. Kaikki nämä ovat arkipäivääni. Ja täytyy sanoa, että olen huolissani, sillä kuvailin juuri tyypilliset MS-taudin oireet. En vain tahdo uskoa, että minulla olisi MS-tauti. Mutta varmaan minun täytyy mennä lääkärin puheille. Sillä hoitamattomana MS-tauti voi invalisoida. Ja minä en tahdo invalisoitua. Tahdon elää normaalia elämää niin kauan kuin se on mahdollista, mutta tiedän, ettei se onnistu tosiasioita kieltämällä. Ja voihan olla mahdollista ettei se ole MS-tauti, vaan jotain muuta. Ei niin vakavaa. Tai vakavampaakin.
Mieleeni nousi myös toinen seikka, joka painaa mieltäni. Selkä kipu ei ole kovin yleinen MS-taudin oire, mutta yhdistettynä mustelmiin, se on tyypillinen leukemian oire. Ja minulla on nykyään ollut mustelmia mitä ihmeellisimmissä paikoissa, joita en muista edes kolhineeni. Ja muutenkin saan nykyään mustelmia todella herkästi. Myös muute oireeni laihtumisesta yleiskunnon heikentymiseen ovat hyvin tuttuja. Joten minulla voisi olla myös leukemia.
Mutta niin se vähän kyllä menee, että kun oikein kaivelee, löytyy itsestään vaikka mitä sairauksia. Mutta huolimatta kaikesta siitä, mitä puhutaan itsetutkiskelusta ja sen seurauksista, selkäkipuni ON huolestuttavaa! Mutta periaatteesta en mene lääkärille kuin vasta viimeisillä henkäyksilläni ja silloinkin vain kulkeakseni hänen käsien kautta matkalla patologin vastaanotolle.
Kaiken tämän minä vielä kestän niellen katkeria kyyneliä, mutta pohja se on minunkin kestävyydelläni. Pahinta tässä on se, etten enää tiedä kuka, tai mikä olen. Mistä tulen, mitä teen ja mihin uskon. Psykologit kai sanoisivat että poden identiteettikriisiä, mutta ei tämä sitä ole. Tunnistaisin identiteettikriisin ja kaukaa. Ja nyt ei ole kyseessä identiteettikriisi. En vain enää tiedä mikä on totta ja mikä valhetta. Kaikki vain on niin epätodellista. Kuin kulkisin kuplassa joka ei puhkea. Kuplassa, joka eristää minut muusta maailmasta. Kuplassa, joka saa maailman näyttämään rumalta ja huonolta paikalta elää.
Tämä tunne ahdistaa minua. Kiristää minua. Ja minusta tuntuu ettei minun kuuluisi olla täällä. Että minun tulisi ottaa ja lähteä. Jättää tämä maailma ja ottaa selvää onko olemassa sitä kaikkien puhuvaa ylempää todellisuutta. Jättää maailma ja kulkea tyhjyyteen viimeisen kerran. Lopulliseen tyhjyyteen, missä ei ole ajatuksia. Ei ääniä, ei todellisuutta.
Mutta tiedän, etten voi tehdä niin. En voi jättää tätä kaikkea. Minulla on vielä paljon koettavaa. Enkä tahdo vielä päästää irti. Uskon, että minulla on tulevaisuus. Joko sairaana tai terveenä yksilönä. Vaikka minusta tuntuukin, etten kestä sairautta. Että se olisi loppuni. Siksi en menekään lääkäriin. Minä pelkään totuutta.
Lukion toisella vuosiluokalla, saimme eteemme lapun, jossa oli erilaisia aiheita, joista piti kirjoittaa essee. Minä valitsin aiheen Pelosta, sillä se jotenkin vain tuntui kaikkiista lähimmältä. Kirjoitin sitten pelosta. Hieman liioitellen, mutta kirjoitin silti. Ja äidinkielen opettajani piti siitä! Aina ei voi ymmärtää toista. Varsinkaan jos kyse on äidinkielen opettajasta. elikkä, tässä olkaa hyvät: Pelosta
Voin vielä hyvin muistaa sen kauniin kesäpäivän, jolloin pyöräilin siskoni kanssa kohti kaupunkia. Tiellä meitä vastaan tuli kaksi rinnakkain polkevaa pyöräilijää. Aivoni lähettivät minulle käskyn: ”Väistä!”, minä tottelin ja käänsin pyörääni rajusti oikealle, jonka seurauksena törmäsin siskoni pyörään. Siitä alkoi minun lentoni kohti maata ja pelkojen maailmaa. Pyöräonnettomuus takasi minulle rikkinäisen ja oikuttelevan ranteen, arven leukaan sekä pelon pyöräilemiseen. Minä en koskenut pyörään kokonaiseen kolmeen kuukauteen.
Samoihin aikoihin paikansin oman toisen pelkoni, joka on hämähäkit. Minä pelkään kuollakseni hämähäkkejä, nuita kahdeksanjalkaisia ällötyksiä. Syynä ei ole kuitenkaan omat kokemukset vaan alkukantainen vaisto, joka kehottaa pelkäämään hämähäkkejä. Jared Leton sanoittamaa From Yesterday –laulua lainatakseni: ”From yesterday, it’s coming/ From yesterday, the fear!/From yesterday, it calls him,/ but he doesn’t want to read message here…” Eilisestä, se tulee/ Eilisestä, pelko!/ Eilisestä, se kutsuu häntä/ mutta hän ei tahdo lukea viestiä täällä.”
Jokaisessa meissä on jäänteitä menneiltä ajoilta ja esi-isistämme. Tämä ilmenee usein erilaisissa peloissa. Hyvänä esimerkkinä juuri hämähäkkien pelko. Hämähäkkien keskellä elävät esi-isämme joutuivat opettelemaan kunnioittamaan ja varomaan, jopa pelkäämään luontoa. Myrkylliset eläimet olivat heidän arkipäiväänsä ja he tiesivät, mitä pelätä. Tämä pelko on kulkeutunut esi-isiltämme meille nykyihmisille. Siksi me jotkut koemme lähes ahdistavaa pelkoa kohdatessamme edes pienenpienen hämähäkin.
Miksi me jokainen sitten pelkäämme jotakin? Siksi, jotta muut voisivat pilailla pelkojemme kustannuksella? Vai siksi, että pysymme hengissä, koska osaamme pelätä? Ja koska pelkotiloissa lisämunuaisemme alkavat tuottaa lisää adrenaliinia, joka kohottaa suorituskykyämme? Elämmekö me pelätäksemme ja pelkäämmekö me nostaaksemme suorituskykyä? Minä en tiedä.
Voiko peloista sitten päästä eroon? Tai, voiko pelkoja oppia hallitsemaan? Minä uskon, että jos pelkoja ei voida kokonaan poistaa, niitä voi oppia hallitsemaan. Jos pelot voisi poistaa, olisiko ihminen täysin epäinhimillinen, koska ei osaa pelätä mitään? Vaarantaisiko hän silloin itsensä olemalla uhkarohkea ja peloton idiootti?
Jotkut ihmiset ovat niin pelkojensa vallassa, jotta olisivat valmiit hyppäämään tervatynnyriin ja pyörimään höyhenissä jos se vain auttaisi heitä pääsemään peloistaan. Miksi he ovat valmiita tekemään mitä vain peloista päästäkseen? Koska pelko ei ole mukava seuralainen. Pelko on tunteena hyvin epämiellyttävä. Se aiheuttaa sydämen tykytystä, hengenahdistusta ja paniikkia, halua juosta karkuun kirkuen. Liika pelko voi aiheuttaa myös hysteerisyyttä ja vakavia paniikkikohtauksia. Siksi ihmiset haluavat eroon peloistaan. Pelko saa ihmisen myös epävarmaksi itsestään, ja sitä tunnetta ihminen vihaa yli kaiken.
Peloista yritetään päästä monin keinoin. Ihmiset hakeutuvat praktikoille ”kallonkutistajien” luo (mistähän moinen nimitys lienee alkujaan?), jotta saisivat apua pelkoihinsa. Tapauksissa, joissa oma kokemus on aiheuttanut pelon johonkin, ihminen hakeutuu terapeutille päästäkseen eroon peloistaan tai lieventääkseen niitä. ne ihmiset taas, joiden pelko on lähtöisin alkukantaisesta vaistosta, etsiytyvät usein psykologin vastaanotolle, joka auttaa heitä ymmärtämään pelkoaan ja tulemaan sen kanssa toimeen, mahdollisesti myös pääsemään pelostaan hiljalleen eroon.
On myös tapauksia, joissa ihminen pelkää jotain asiaa niin paljon, että pelkkä viittauskin asiaan saa hänet pois tolaltaan. Usein hysteerisen pelon alla olevaa ihmistä on vaikea saada rauhoittumaan. Hän saattaa käyttäytyä aggressiivisesti ja aiheuttaa käytöksellään vahinkoa itselleen ja ympäristölleen. Henkilöillä, joilla on taipumusta hysteeriseen pelkoon, on usein vahva rauhoittava psyykelääkitys, joka hillitsee heidän käyttäytymistä ja pelkojaan.
Apua pelkoihin voi löytyä myös tosi läheltä. Aina ei tarvita kalliita praktiikkamaksuja tai tervaa ja höyheniä. Joskus riittää yksin se, että kohtaa pelkonsa. Ottaa selville, mitä pelkää ja miksi, sekä opettelee tulemaan toimeen pelkojensa kanssa, sietämään pelkoja osana omaa luonnetta ja elämäänsä.
Minä muistan myös pyöräonnettomuuden jälkeiset kuukaudet. Kolme kuukautta katsoin pyörää, manasin ja itkin kykenemättömyyttäni nousta pyörän kyytiin. Neljäntenä kuukautena päätin kohdata pelkoni ja raahasin pyöräni tielle, kipusin kyytiin ja poljin. Ylös mäkiä, pitkin suoraa tietä ja mutkia. Varovaisesti, mutta pyöräilin silti. Kohtasin pelkoni ja voitin sen, ainakin osittain. Edelleenkään en pyöräile talvisin enkä kerää mutkiin samanlaista vauhtia kuin ennen onnettomuutta. Hämähäkin pelostani en ole päässyt, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Enää en juokse kirkuen pakoon hämähäkkiä, vaan kävelen hillitysti pois paikalta. mutta yhtä kaikki, hämähäkit ovat pahin painajaiseni!
Tehkää kuten minä, kohdatkaa pelkonne. Miksikö? Jotta pystyisitte oppimaan hillitsemään itsenne, jotta pystyisitte säilyttämään kunnianne pelkojenne edessä. Olette itse itsenne tuomareita ja lakimiehiä.
Taivas itki. Viileät sadepisarat valuivat harmaalta taivaalta kohti maata. Maisema peittyi sumuun ja sadepisaroihin.
Kyyneleet valuivat poskilleni sekoittuen sadepisaroiden aloittamaan tanssiin, vetäen poskille kapeaa uraa sekoittaen huolella laaditun meikin.
Kirkon kellot soivat kumeasti taustalla kävellessämme rauhallisesti kohti kirkkoa, kutsuen ihmisiä viimeiseen yhteiseen hiljaiseen hetkeen rakkaansa kanssa, muistojen ääreen.
Luovuttamaan surumme ja ottamaan vastaan tyynen rauhallisuuden.
Korot kalahtavat jäisesti kivisiin kirkon portaisiin. Hiljaisuus piirittää kirkon kauniita maalauksia valuen kohti sateen kastelemia ihmisiä.
Jossakin itkee lapsi, mutta hänet vaiennetaan nopealla hyssytyksellä.
Istun jäykkänä eturivissä. Kuulen ovien aukeavan ja sulkeutuvan, aukeavan ja sulkeutuvan… Sitten kaiken ylle lankeaa hiljaisuus. Puhdas, tyyni ja viileä hiljaisuus.
Hiljaisuutta halkoo silloin tällöin tukahdutettu nyyhkytys. Kuolema leijuu keskuudessamme tukahduttaen ja tuudittaen.
Urkuparvelta kajahtavat ensimmäiset voimakkaat sävelet, jotka repivät halki tyynen, rauhoittavan hiljaisuuden. Heikko, arka laulu kohoaa vapisevana seurakuntalaisten keskuudesta.
Voin tuntea sen raastavan tuskan joka kohottaa ihmiset tämän maan yläpuolelle. Lopulta hiljainen laulu kohoaa voimakkaaksi surun täyttämäksi rukoukseksi, pyynnöksi Jumalalle heidän lähimmäisensä puolesta. Rukouksena Jumalalle, että hän ottaisi rakkaan huomaansa, hellisi, huolehtisi, hoitaisi.
Laulun viimeiset sävelet kajahtavat ilmoille voimakkaina, kohtalokkaina, jättäen jälkeensä soivan hiljaisuuden. Tyhjän tilan, joka täyttyy nopeasti surusta.
Pappi saapuu näköpiiriini ja aloittaa messuamisen kuolleen henkilön sielun puolesta. Toistaa merkityksettömiä sanoja, joiden on tarkoitus lohduttaa, mutta jotka vain lisäävät tuskaa, turruttavat sielun mitään sanomattomilla korulauseilla.
Papin ääni hukkuu hiljaisuuteen, suhinaan pääni sisällä, tuskaan sielussa, sydämessä.
Seurakunta liikahtelee väsyneenä, turhautuneena.
Näen miehet. Mustiin pukeutuneet, tyynet, komeat herrasmiehet, jotka tarttuvat hiljaa naruihin ja lähtevät hitaasti kävelemään kohti aukaistuja ovia.
Kylmä ilma puhaltaa raivokkaasti arkunkantajia vastaan. Tuomiopäivästä muistuttava urkumusiikki heleä-äänisen kuoron kera saattelee kantajia ja surevia seurakuntalaisia.
Näen kuinka arkku lasketaan kohti maanpovea, kohti tuota mustaa ammottavaa aukkoa maassa, pimeyttä, ikuista hiljaisuutta.
Kyyneleeni eivät suostu enää vuotamaan. Tunnen kuinka pato kasvaa, odottaen tilaisuuttaan murtua, tuska lisääntyy sisälläni kerääntyen mustaksi pilveksi yläpuolellani.
Kuulen vaimean kolahduksen arkun osuessa maahan, tukeutuessaan kosteaan multaan.
Pappi aloittaa viimeisen siunauksen.
Hetken mielijohteesta irrotan kukkalaitteestani kirkkaanpunaisen ruusun, rakkauden symbolin. Astun varovaisesti maassa ammottavaa aukkoa kohti ja ojennan käteni. Pudotan ruusun ja katson sen putoamista kuivin silmin. Valkoinen arkku mustan maan povessa aavistuksen mustaa multaa päällään. Ruusu kahahtaa voimattomasti tavoittaessaan arkun valkean pinnan. Näky tuntuu palavan verkkokalvolleni –valkoinen arkku, ystäväni arkku, mustassa maassaan seuranaan vain yksi punainen ruusu.
Tuska leijuu yllämme. Tämä kaoottinen tunne joka yhdistää ja erottaa. Kokoaa meidät hetkeksi yhteen, tapaamaan toisemme meille yhteisessä asiassa, surussa.
Kuulen mullan ropinan arkun pintaan. Näen arkun ja ruusun peittyvän mustaan kuohkeaan kosteaan multaan.
Tyhjyys ympäröi minua.
Nyyhkytykset sekoittuvat tunkkaiseen ropinaan. Hitaasti maa peittää alleen notkelman, peittäen alleen rakkamme. Sulkien sisäänsä jälleen uuden tarinan kesken jääneestä elämästä.
Joku peittää kumpareen havuilla.
Hautakivi tuntuu ilkkuvan minua seistessään siinä kylmänä, hohtaen graniitin itsevarmalla tavalla kosteuden täydentäessä sen kylmää hehkua. Näen ihmisiä kumartuneena havujen ylle. Kyynelten sumentamia silmiä, tuskan ja ikävän vääristämiä kasvoja. Kuulen itkuisella äänellä lausutut runot, rukoukset, pyynnöt. Toivomukset, jotka kohoavat kohti taivasta surun siivittämänä. Kuulen hiljaiset nyyhkytykset ja tunnen surun joka piirittää meitä, yrittäen musertaa meidät alleen. Tunnen kuinka yhteen kuuluvuuden tunteemme kipuaa ylemmäksi ja ylemmäksi, kietoen meidät huolehtivaan peittoonsa.
Oma vuoroni. Shokeeraava tietoisuus läheisen ystävän menettämisestä iskee minuun seistessäni katselemassa havujen ja kukkien peittämää kumparetta. Kyynelten muodostama pato murtuu. Kyyneleet valuvat poskilleni valtoimenaan. Tunnen kuinka tuska irrottaa hitaasti otteensa minusta. Kyyneleet sumentavat näköni ja tuijotan mitään näkemättömin silmin kädessäni olevaa korttia. Ääni tuntuu takertuvan kurkkuuni, hiertävän, ahdistavan. Murtunut ääneni lausuu käheästi seurakuntalaisille oman rukoukseni, viimeisen tervehdykseni. Lasken kukkalaitteeni varovaisesti koristamaan hautakumpua. Kyyneleni tipahtelevat kukkalaitteelle, saaden sen kimaltelemaan.
Hiljainen joukko vaeltaa kohti seurakuntataloa. Vaimea puheen sorina leijuu ilmassa halkoen surun luomaa muuria. Murtaen hiljaa tuskan verhon, saaden esiin auringon. Huoneisto tervehtii meitä lämmöllään ja ruuantuoksullaan. Ahtaudumme jokainen sisään pieneen tilaan ja istuudumme paikoillemme.
Rakkaamme lähin omainen nousee hitaasti, heiveröisenä puhujan korokkeelle. Kertoo kauniimmat muistonsa kyynelehtien. Pyytää meitä jakamaan muistomme keskenämme. Tukemaan toisiamme, ottamaan tukea lähimmäisiltämme. Tuomaan kauniit muistomme kaikkien tietoisuuteen, auttamaan toisiamme pääsemään ylitse surustamme, hämmennyksestämme.
Lukuisat puheet, kauniit muistot valuvat aivoihini, jossa ne puuroutuvat tunnistamattomaksi massaksi. Sekoittuvat haaveisiin, kietoutuvat muistoihin, luovat mielikuvia jotka ovat kaukana todellisuudesta. Luovat turhia toiveita, repivät haavoja, tukahduttavat.
Nälkäiset ihmiset jonottavat ruokaa. Tuoksut leijuvat ilmassa saaden minut voimaan huonosti. Muistot vuosien takaa valuvat tietoisuuteeni, aiheuttaen minulle tukalan olon. Pälyilen hiljaa ympärilleni, etsin mahdollisuutta perääntyä, kadota hiljaiseen omaan rauhaani.
Tuska on himmennyt, muistot ovat kullanneet surun. Suru on yhä läsnä, pehmeänä, hellänä, hellivänä.
Suljen silmäni. Huokaisen. Käännyn ja luovin itseni takeille. Sieppaan takkini ja juoksen ulos hiljaisuuteen.
Kumarrun haudan ääreen ja annan kyyneleideni valua. Itken ulos tuskaani, huudan hiljaisuuteen. Rukoilen, manaan ja kyynelehdin.
Tahdon rakkaani takaisin.
Vesisade sotkee vaatteeni, kurainen vesi imeytyy läpi kengistäni, imeytyy hameeni helmaan, kietoutuu ympärilleni. Tuoksuen tuskalta ja menetykseltä.
Katselen kukkien peittämää kumpua, joka loistaa kirkkaissa väreissä. Katselen hautaasi. Sitä, mitä sinusta jäi jäljelle tuleville polville. Sinusta, joka olit niin kaunis ja hyvä.
Lepää rauhassa rakkaani! Kuiskaan hiljaisuuteen ja vaellan pimeyteen. Tiedän, että siellä jossain olet minun. Odotat minua.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Vuoden 2007 kesällä kirjoitettu kirjoitelma
Tyhjyys huusi hiljaisuutta. Huokui menneisyyttä, kammosi tulevaisuutta. Odotti kuolemaansa kuin kupla puhkaisijaansa.
Istun vaitonaisena portailla. Niillä harmaantuneilla, vanhoilla portailla, joita monenlaiset kengät ovat kuluttaneet läpi vuosien, mutta joita ei ole nyt noustu vuosiin.
Kaivan tupakka-askin taskustani. Epäröiden kaivan yhden valkean käärön. Sujautan loput taskuuni ja otan käteeni sytyttimen. Kultaisen, kotkan kuvalla koristetun.
Tutkin sitä hetken, avaan kannen ja annan liekin leimahtaa. Asetan tupakan huulilleni, palamattoman. Katson värisevää kaasuliekkiä ja näen sinut. Iloiset silmäsi, palavan katseesi, hymysi.
Tuijotan liekkiä ja mietin miksi maailma otti minulta sinut, kauniin, hymyilevän enkelini. Äitini ja parhaan ystäväni. Vien sytyttimen kohti tupakkaa. Annan paperin syttyä kytemään.
Imen ensimmäiset henkoset. Tunnen savun tunkeutuvan keuhkoihini. Takertuvan soluihin, tukkivan, valuvan verisuoniin, huumaavan.
Puhallan suustani savua. Epämääräistä häilyvää sumua, kuin usvaa. Katson savun kiemurtelua kunnes se katoaa hiljaisuuteen, muiden saasteiden sekaan.
Otan uuden henkosen. Annan tahmean savun valua keuhkojeni perimmäiseen nurkkaan asti, imeytyä verenkiertoon kuumana, polttavana, tuskallisena.
Pian. Liian pian on kääröni palanut loppuun. Palanut loppuun niin kuin minä, kaikkine kyynisine ajatuksineen.
Tumppaan tupakan portaisiin. Siihen kohtaan, mihin niin monesti olen aiemminkin tupakkani sammuttanut.
Nousen ja katson alas. Jyrkänne, joka kulkee talon takana houkuttaa minua. Kutsuu minua luokseen karuudellaan, kauneudellaan.
Annan askelteni kuljettaa minua. Pian seisonkin jyrkänteen reunalla. Tuuli puhaltaa vastaani, hyväillen, toivottaen tervetulleeksi.
Levitän käteni. Syleilen tuulta. Kiedon auringon laskun syleilyyni. Annan luonnon tervehtiä minua. Tervehdin luontoa.
Kuulen askeleet, mutta en välitä. Olen onnellinen. Pitkästä aikaa tunnen tämän tunteen.
Annan itseni rentoutua, upota maisemaan, tuuleen ja aurinkoon. Hymyilen tyytyväisenä. Tuntuu kuin tuuli ja aurinko korjaisivat minua. Antaisivat minulle uuden mahdollisuuden.
Lasken käteni ja kaivan taskusta askini. Tuon pahvisen laatikon, joka kätkee sisälleen hurmion, hitaan ja tuskallisen kuoleman.
Katson askia. Tuota pahvista kahlettani. Hymyilen tuulelle ja auringolle. Ojennan käteni kohti jyrkännettä, kohti ikuista tyhjyyttä.
Hymyilen ja avaan käteni. Katson kuinka pahvista ja paperista rakentunut kahleeni putoaa. Niin heiveröinen kahle, mutta niin voimakas.
Hymyilen jälleen ja avaan sylini tuulelle. Näen auringon viimeiset säteet. Kuulen askeleet. En käänny. Seison vain tuulessa. Nautin hetkestä.
Kuulen kuinka joku seisahtuu vierelleni. Tunnen hänen tuoksunsa, joka leijailee tajuntaani. Hymyilen. Tunnen kuinka suurempi käsi kietoutuu omani ympärille.
Annan käden olla kädessäni. Jos voin olla vapaus jollekin, tahdon olla vapaus. Puristan varovaisesti kättä kädessäni. Tunnen kuinka rentoudut.
Avaat itsesi vastaanottamaan tuulen ja auringon. Nauru kuplii vatsassani. Aivan oikea nauru.
Se nauru joka kuoli toukokuussa. Hukkui mustaan syvyyteen, tuskaan ja kylmyyteen. Menetykseen.
Nauruni helisee tuulessa. Tuulessa, joka kuljettaa sen kauas. Sinne. Paikkaan, unohdettujen luokse. Maahan, jossa odotat minua.
Matala nauru kuuluu vierestäni ja se saa minut nauramaan entistä kovempaa. Syleilen tuulta, auringon viimeisiä säteitä, elämää. Ja nauran.
Kuiskaan tuuleen: ”kiitos Sofi” ja jatkan nauramista ”Kiitos uudesta mahdollisuudesta!”.
Hymyillen käännyn katsomaan sinua. Hetken mielijohteesta kiedon sinut syleilyyni. Halaan sinua ja nauran. Kiedon sinut nauruni pehmeään peittoon.
Sinäkin naurat. Kieputat minua villisti ympäri ja naurat. Naurat ihanaa matalaa nauruasi. En tunne sinua, mutta olen onnellinen. Tässä on hyvä olla.
Lopetat kieputtamisen hengästyneenä ja lasket minut alas. Tutkin sinua katseellani ja hymyilen.
Sinussa on jotain tuttua. Jotain, mikä minun tulisi muistaa. Katsot minua odottavasti. Pudistan päätäni.
En muista sinua. Hartiasi lysähtävät ja käännyt ympäri. Katson loittonevaa selkääsi.
”Isä?” Kuiskaan. Pysähdyt hetkeksi, mutta jatkat matkaasi. Tunnen nuo askeleet. Tunnen tuon selän.
”ISÄ!” huudan ja lähden juoksemaan sinua kohden. Käännyt ympäri ja avaat sylisi. Kyyneleet sumentavat silmäni.
Juoksen kohti sinua. Valmiina kietomaan käteni kaulaasi ja halaamaan pois menneisyyden muistot. Huokaan ja uppoan syliisi. Annan kyynelten valua.
”Isä” kuiskaan ”Sinä palasit. Sinä tulit. Niin kuin lupasit”. Nauran onnellisena ja pyyhin kyyneleeni. Katsot minua ja hymyilet. Ojennat kätesi. Tartun siihen.
”Minä odotin sinua” sanon, ”Odotin sinua, vaikka äiti lähti.”
Nyökkäät. Hymyilen ja puristan kättäsi.
”Äiti on mennyt” sanot.
”Äiti on poissa” sanon hiljaa.
”Poissa.” toistat.
”Iäksi.” sanon. Tunnen kyyneleet. Ne polttavat ja kirveltävät. Räpyttelen kiivaasti silmiäni. Vanhat arvet revitään auki.
”Poissa. Iäksi” sanot. Katson sinua. Näen tuskan silmistäsi. Se hohkaa koko olemuksestasi.
”Miten?” kysyt. Huokaan. Kohotan käteni ja viittaan sillä kohti kielekettä, kohti lapsuutemme pirunnokkaa.
Katsot minua hetken ja lähdet kävelemään kohti jyrkännettä. Kuljetan sinut paaden luo. Kolme vuotta sitten pystytetyn.
Katsot hautakiveä ilmeettömänä. Kyyneleet valuvat pitkin poskiasi. Luet tekstiä uudestaan ja uudestaan, kunnes luet sen ääneen:
”Olen se tuuli laaksossa joka hyväilee sinua.
Se auringon säde ikkunassasi, hiuksillasi.
Asun muistoissasi, sydämessäsi vaikka olenkin poissa”
Sofi Miriam Hans
s. 27.05.1981-k.27.08.2005
Sinua muistaen, muttei unohtaen.
Katsot minua.
”Mistä?” kysyt. Vien sinut ulokkeelle. Pirunnokalle joka lävistää jyrkänteen synkkänä, halkoen jyrkännettä, leväten tyhjyyden yllä uhkaavana. Halaat minua lujasti. Katsot rotkoa. Minä tuijotan sinua.
”Isä EI!” sanon, sillä tiedän mitä ajattelet, ”Ei nyt kun juuri löysimme toisemme.” Puristan kättäsi. Hymyilet surullisesti ja ravistat käteni pois. Käännyt minun puoleeni ja suutelet pois kyyneleeni. Kuiskaat hellästi korvaani: ”Anna anteeksi”. Kyyneleet sumentavat näköni kun kuiskaan sinulle: ”Ei ole mitään anteeksi annettavaa, se mitä oli, on annettu anteeksi jo kauan sitten. Kaikki on hyvin” Katson sinua tiiviisti, mutta sinä käännyt pois.
Pimeys verhoaa jo maisemaa. Katson isääni, joka katosi työn ja uuden vaimon kanssa 10 vuotta sitten. Rakasta isääni, joka on nyt palannut. Katson sinua. Olet jännittynyt. Kävelen viereesi.
”Anteeksi” hoet ”anna anteeksi!” Katson sinua yllättyneenä. Ei minun kaikkivoivalla isälläni ole tunnontuskia. Ei vain voi olla. Ei minun itsevarma isäni seiso Pirunnokalla miettien kahden vaihtoehdon välillä. Minun isäni ei ole tuo ahdistunut mies, joka keikkuu kielekkeen reunalla.
Avaan suuni, mutta suljen sen taas. Näen kuinka suljet silmäsi ja nojaudut luottavaisesti eteenpäin.
”ISÄ EI!” Huudan, ja yritän tarttua sinuun, mutta sinä putoat. Putoat kohti ikuista tyhjyyttä, hiljaisuutta. Kohti suurta pimeyttä.
Huutoni kaikuu autiossa laaksossa kimpoillen jyrkänteen seinämistä, kohoten ja vääristyen. Lysähdän kielekkeelle nyyhkyttäen.
Tuska repii sisintäni. Miksi minä? kysyn itseltäni, Miksi juuri minä? Itken katkeria kyyneliä. Tuskallisia polttavia kyyneliä. Kyyneleitä äitini ja isäni vuoksi, itseni vuoksi.
Nousen horjuen ja kuljen kohti taloa. Autiota huvilaa, jota yö verhoaa. Avaan oven ja tunkeudun sisälle hiljaiseen taloon. Pölyn peittämään hiljaiseen huoneeseen.
Kaivan sytyttimen taskusta. Katson liekkiä ja ojennan sen kohti verhoja, vanhoja, pölyisiä. Näen liekkien hyväilevän verhon ikivanhaa kangasta.
Hymyilen, kun kuulen liekkien nuolevan haurasta verhoa, kohoten korkeuksiin.
Kävelen ympäri taloa, sytyttäen, kylväen tulta. Tehden autiotalosta palavan hautani. Tuli värjää maiseman punaiseksi.
Tuskan punainen sävy häälyy kaikkialla. Käyn makaamaan lattialle ja odotan tulta. Tunnen jälleen savun, joka tunkeutuu joka henkäyksellä syvemmälle keuhkoihini.
Tiedän, että tämä rauhoittava savu antaa minulle unen, unen josta en heräisi.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Parin tunnin tuotos. Tuli tällainen idea mieleen, eikä siinä auttanut oikeen muu kuin alkaa kirjottamaan (:
Aurinko laskeutui hiljaisuuteen. Jäljellä oli vain kyyneleet. Tuska ja muistot. Kuva minusta ja sinusta, meistä.
Vaikka tiedänkin, että menneisyys on esteenä, tiedän että voitamme sen. Tiedän, ettei minun pitäisi olla täällä, vaan sinun luonasi.
Tiedän, ettei minun pitäisi verhoutua menneisyyteen, tukeutua muistoihin. Tiedän, että minun täytyisi luovuttaa, mutten voi ymmärtää.
”Past the point of no return –
no backward glances:
the games we’ve played
till now are at an end.
Past all thought of ”if” or ”when” –
no use resisting:
abandon thought,
and let dream descent.”
Tunnen sen tunteen sydämessäni, sielussani. Mutten tahdo ymmärtää sitä. En tahdo kietoutua ymmärryksen peittoon.
Tahdon asua epätietoisuuden kanssa, vierailla silloin tällöin ymmärryksen laaksoissa. En tahdo maailmaan, joka on kylmä kaikkine kuumine aaltoineen.
Voin vain hyräillä mielessäni sanoja:
”What raging fire shall flood the soul?
What rich desire unlocks its door?
What sweet seduction lies before us…?
Past the point of no return,
The final threshold –
What warm, unspoken secrets will we learn?
Beyond the point of no return…”
Kuitenkin tiedän, etten voi aina hautautua menneisyyteen. Kulkea usvassa, joka on suojani, turvani.
Tiedän, että olet minulle enemmän kuin suostun koskaan myöntämään.
Tunnen sen, että sinä olet voima, joka kuljettaa minua eteenpäin, kuin meri kuljettaa hiekan jyvää.
Tiedän, että minulla on haaveita, jotka elävät ja kuolevat.
”You have brought me to that moment
Where words run dry,
to that moment where speech disappears into silence, silence…
I have come here,
Hardly knowing the reason why…
In my mind,
I’ve already imagined our bodies entwining
Defenseless and silent…”
Tiedän, että on aika palata takaisin, ei menneisyyteen, vaan sinun luoksesi. Paikkaan, joka on kotini. Kotimme.
Tiedän, että menneisyytemme kulkee varjonamme, mutta annetaan itsellemme mahdollisuus. Mahdollisuus toisillemme.
Tiedän, että palaat takaisin. Sillä minä en voi sitä tehdä. Kirottu olkoon ylpeyteni.
”And now I am here with you:
no seconds thoughts.
I’ve decided, decided…
Past the point of no return –
No going back now:
Our passion play has now,
At last, begun...
Past all thought of right or wrong –
One final question:
How long should we two wait, before we’re one…?
When will the blood begin to race the sleeping bud burst into bloom?
When will the flames,
At the last,
Consume us…”
Pohjimmiltani tiedän, että menneisyys on este. Suurin kynnys. Porras maailmaan, josta meillä on vain aavistus.
Tiedän, että minä tahdon siihen maailmaan, josta tulevaisuudesta tulee menneisyyttä, eikä menneisyydestä tulevaisuutta.
Tiedän mahdollisuutemme.
“Past the point of to return
The final threshold –
The bridge is crossed,
So stand and watch it burn…
We’ve passed the point of no return…
Kuu nousee hiljaisuudesta. Valaisee kalsealla valollaan. On vain minä ja sinä. Me ja tulevaisuus. Lukuisat mahdollisuutemme.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Löysin jostain vanhan haasteen. Kirjoitin sen sitten nyt (16.12) valmiiksi.
Lauluna toimii Emilia MacKain laulu Point of no return
Laulu täytyy ymmärtää, jotta kirjoituksessa on edes jotain mieltä. Tässä hiukan kömpelö käännös:
Past the point of no return - Ei syytä palata takaisin menneisyyteen
no backward glances:the games we've played ei vilkaisua taakse: Peli jota pelaamme
till now are at an end... Ei ole vielä lopussa...
Past all thought of "if" or "when" - Menneisyyden ajatuksen "jos" tai "kun" -
no use resisting: abandon thought, Ei syytä vastustaa: hylkää ajatukset
and let the dream descent... Ja anna unelmien painua...
What raging fire shall flood the soul? Mikä raivopäinen tuli voi tulvia sieluusi?
What rich desire unlocks its door? Mikä rikas mielihalu on lukittuna ovena?
What sweet seduction lies before us...? Mikä ihana houkutus on edessämme?
Past the point of no return, the final threshold - Ei syytä palata takaisin menneisyyteen, viimeinen kynnys-
what warm, unspoken secrets will we learn? Mikä lämmin, puhumaton salaisuus meidän on opittava?
Beyond the point of no return. Ei syytä palata takaisin menneisyyden taakse...
You have brought me to that moment Sinä olet tuonut minut tähän hetkeen
where words run dry, to that moment Missä kuivat sanat virtaavat, tähän hetkeen
where speech disappears into silence, missä puhe katoaa hiljaisuuteen,
silence...I have come here, hardly knowing hiljaisuuteen...Sinun täytyy tulla tänne hädin tuskin tiedettävän
the reason why...In my mind, I've already syyn tähden...Ajatuksissani, minulla on jo
imagined our bodies entwining mielikuva kehojemme kietoutumisesta yhteen
defenseless and silent - and now I am suojattomina ja hiljaisuudessa - Ja nyt minä olen
here with you: no seconds thoughts, täällä kanssasi: ei toisia ajatuksia
I've decided, decided...Past the point Minä päätin niin, päätin. Ei syytä
of no return - no going back now: Palata takaisin menneisyyteen - ei menoa takaisin:
our passion play has now, at last, meidän intohimoinen pelimme on nyt, viimeinkin,
begun...Past all thought alkanut...Menneisyyden kaikki ajatukset
of right or wrong - on final question: oikeasta ja väärästä - nyt viimeinen kysymys:
how long should we two wait, before we're one...? Kuinka kauan meidän kahden täytyy odottaa ollaksemme yksi...?
When will the blood begin to race the sleeping bud Milloin veri alkaa kilpailemaan, nukkuva nuppu
burst into bloom? puhkeaa kukkaan?
When will the flames, at last, consume us...? Milloin liekit viimeinkin tuhoavat meidät?
Past the point of no return the final threshold - Ei syytä palata takaisin menneisyyteen viimeinen kynnys -
the bridge is crossed, so stand and watch it burn... silta on ylitetty, joten sieso ja katso kuinka se palaa...
We've passed the point Meidän täytyy ohittaa palaamattomuus
of no return... takaisin menneisyyteen...