IQ

Hiljaiset melodiat kaikuivat korvissani. Musiikki valtasi tajuntani, tavoitti mieleni salaisen tyhjiön.
Tunsin kuinka musiikki upposi tajuntani läpi verenkiertooni, sai veren kiehumaan ja kuohumaan.
Sydämen sykähdysten tahdissa musiikki alkoi aaltoilla. Heittäydyin täysillä mukaan musiikkiin.
Nousin tuoliltani ja suuntasin askeleeni tanssilattialle.
     Hämärän baarin savuista ilmaa halkoivat diskovalojen rytmikäs sykähtely.
Lasien kilahtelu ja ihmisten puheen hälinä rikkoivat musiikin luomaa nautintoa, mutta työnsin ne taka-alalle.
Nyt oli minun iltani, jota mitättömät pikkuseikat eivät tulisi häiritsemään. Annoin musiikin viedä minua täysin omalla painollaan.
Jalkani liikkuivat kuin itsestään ja vartaloni myötäili musiikin luomia rytmejä.
Mielikuvat tunkeutuivat hitaasti läpi tajuntani muodostaman verhon.

     Kauniit muistot meistä kahdessa yhdessä tappoivat hitaasti mutta varmasti haluni tanssia.
Yritin kaikkeni pitääkseni muistot loitolla ja pystyäkseni jatkamaan tanssiani.
Mieleni rauha oli kuitenkin jo rikottu. Niinpä suuntasin kohti ”omaa” hämärää nurkkaustani.
”Yksi drinkki niin muistot katoavat.” Ajattelin raivatessani itselleni tietä pöytääni.

     Pääsin tovin tyrkittyäni omaan pöytääni. Pysähdyin järkyttyneenä. Tuhannet mielikuvat repivät tajuntaani.
Miljoonat muistot lävistivät sydämeni. Sadat kysymykset taistelivat oikeudesta päästä kuuluville ensimmäisenä.
Tunsin kuinka hillitsemätön vapina uhkasi ottaa minut valtaansa. Lysähdin huohottaen omalle tuolilleni.
     Kuulin puheen vain epäselvästi. En voinut uskoa että olit siinä. En antanut itseni uskoa, jotta kolmen vuoden jälkeen olisit jälleen siinä.  Minun luonani, terveenä, hyvinvoivana ja kokonaisena. Räpyttelin silmiäni ja olin aivan varma että näen ja kuulen harhoja.
Läimäytin itseäni varovaisesti poskelle, sillä enhän halunnut näyttäytyä julkisilla paikoilla punainen kämmenen jälki poskessani.
Pysyit kuitenkin edelleen näköpiirissäni. Tiesin näyttäväni hölmöltä istuessani siinä sinua vastapäätäni ja hokiessani:
”Näen harhoja, kuulen harhoja, tämä on vain aistiharhaa. Tämä on painajaista, unta, painajaista. Ihanaa unta!”
     Katselin sinua ja totesin että olet todellinen et kieroutuneen mieleni aiheuttama harha.
Tuijotin sinua. Kaikki muu katosi ympäriltäni. Oli vain minä, sinä ja meluisan baarin hämärä nurkkaus.
Tartuin vapisevin käsin drinkkiini ja join sen hitaasti. Maku oli karmea ja minun selkäpiitäni karmi.
Ojensit kätesi ja vedit minut tanssilattialle. En vastustellut, vaan seurasin perässäsi. Jotenkin me mahduimme tanssijoiden joukkoon.

Tanssi tempaisi minut mukaansa. Oli ihanaa tanssia jälleen kanssasi. Oli ihanaa tuntea jälleen tämä yhteisymmärrys. Tuntea sielujen koskettavan toisiaan niin monella tasolla.
Hymyilin. Räpyttelin silmiäni. Usva tuntui leijuvan silmieni päälle. Näin kaiken sumuverhon takaa. Kiedoin käteni tiukemmin ympärillesi.
Tahdoin tietää että olet siinä. Tahdoin ottaa sinusta tukea, sillä oloni oli outo, todella heikko.

     Kutittava tunne levisi hitaasti mahanpohjasta syöksyen verenkiertoon. Usva tuntui leviävän, tiivistyvän. Ravistin päätäni ja yritin pyyhkiä usvaa silmistäni.
”Se on vain savua!” Hoin itselleni ”Savua, savua, savua!”

Seisoin horjuen paikallani. Päässäni kohisi. Sumuverho pysytteli silmieni edessä vaikka kuinka yritin huitoa sitä pois. Jalkani eivät tahtoneet kantaa minua.
Jäseneni eivät tahtoneet totella minua. Tunsin kuinka kädet tarttuivat minuun ja valuin takaisin musiikin maailmaan.
”John. John.” Kuiskasin, ”John. Minä taidan pyörtyä.” Mutisin ja tunsin kuinka maailmani hajosi palasiksi.
Kipu repi sisintäni. Pääni tuntui räjähtävän. Huohotin ja vajosin polvilleni lattialle. Minun oli kuuma, mutta samalla vapisin kylmyydestä. Sisintäni poltti.
Kipu viilsi syvältä. Purin huultani etten huutaisi ääneen. Kipu sumensi näköni lopullisesti.
Mustat, kirjavat, kirkkaat pallot leijuivat halki näköpiirini, yltyen sekaiseksi lumisateeksi, silloin minä huusin. Puristin käteni pääni ympärille.
Maailmani räjähti uudelleen. Kipu yltyi sietämättömäksi. Huutoni soi korvissani, mutten pystynyt lopettamaan. Sitten näin edessäni enää pelkkää pimeyttä.
Silloin annoin periksi. Lopetin huutamisen ja otin vastaan pimeyden, mustan, hohtavan pimeyden.

     Seuraavan aamun lehdessä kirkui otsikko:
”Verta, Hikeä Ja Kyyneleitä Hopeassa”
ja sen alla lyhyt selitys tapahtumista:
”Baarikärpäsenä tunnettu näyttelijä Pinja Shawn kuoli viimeyönä huumeiden yliannostukseen Hopea-baarissa.”
Hetken minäkin olin legendaa…
________________________________________________________________________

Tässä olisi sitten kolmen vuorokauden tuotos.
(29.9; 2.10; 6.10)

(tuska menetetystä ystävästä on helpompaa kirjoittaa paperille, kuin kertoa suoraan. Joten tässä on minun kirjeeni ystävälle, jonka menetin ajattelemattomien tekojeni ja sanojeni tähden.)

Kunpa voisin pyyhkiä pois ne sanat, jotka sanoin kiukuspäissäni.
Ne sanat, jotka iskivät sinua selkään, haavoittivat herkkää sieluasi.
Jos pystyisin hallitsemaan aikaa, palaisin takaisin menneisyyteen, pyyhkisin pois pahat sanani, tekoni, virheeni.
Pyyhkisin pois kaikki kyyneleet, jotka olet vuodattanut.

Mutta jos voisin vallata mielesi hetkeksi, ottaisin takaisin kaikki ikävät muistot, kantaisin ne sinun puolestasi.
Tai jos se ei onnistuisi, jakaisin ne kanssasi. Auttaisin sinua jaksamaan eteenpäin, ponnistelemaan ylös kaikki elämäsi vastamäet.
Olisin jarruna myötämäessä, jotta iloa riittäisi myöhemmillekin päiville.

Mutta kuinka vaikeaa tuo kaikki onkaan. Kuinka vaikeaa onkaan korjata jotain kaunista, jonka on rikkonut miljooniksi sirpaleiksi.

Toivoisin että tätä lukiessasi, mielessäsi heräisi edes pieni muisto minusta sellaisena kun olin ennen.
Toivon, että ymmärtäisit, kuinka pahoillani olen niistä sanoista, niistä teoista, jotka tein ummistaen silmäni totuudelta.
Toivoisin, että voisin saada sinut takaisin. Tai, että voisin tavata sinua edes kerran vuodessa.
Kuulla äänesi, nähdä kasvosi, tietää etten ole menettänyt sinua kokonaan, vaikka teinkin monia virheitä.

Toivosin, että kaikista sanoista ja teoistani huolimatta, voisit yrittää ymmärtää minua.
Että lukuisista virheistäni huolimatta, sinulla olisi jäljellä edes hieman kauniita muistoja jäljellä minusta.
Meistä yhdessä.

24.-25.8.2007 välisenä yönä kirjotettu rävellys.
Täytyy kyllä myöntää, jotta tämä on kirjoitelma, jolla purin pahaa oloani.

Tyylistäni poiketen, kirjoitin jotain joka liittyy elämääni. Tässä on kooste perheestäni, sellaisena kun minä itse sen tällä hetkellä näen.
(15.7.2007)

Hiljainen ja hymyilevä. Vakava mutta kiihkeä. Rauhallisuuden perikuva. Hymy, joka kätkee alleen kantajansa heikkouden, ylitunteellisuuden.
Päivettyneet kasvot, jotka piilottavat alle iän tekemät jäljet. Kohollaan olevat verisuonet, jotka kertovat elämästä.
Kaunis kapea varsi joka hohtaa kuninkaallista ylpeyttä peilaten kantajansa sisintä. Hellä ja rakastava. Viisas ja neuvoa antava.
Sellainen on minun äitini.

Pyörehtävät ahavoituneet kasvot. Paksut, villit kulmakarvat jotka luovat silmien ylle korkeat harjanteet. Ystävälliset, lempeät silmät.
Naurun rypyt jotka koristavat kasvoja. Vankka pyörehtävä vartalo joka kuvastaa omistajansa päättävyyttä, heiluttamattomuutta, vankkuutta.
Päättäväiset jylhät kasvot, joita pehmentämässä on silmät jotka loistavat ystävällisyyttä ja turvallisuutta.
Sellainen on isäni.

Aurinkoinen hymy, joka nostattaa mielialaa monella pykälällä. Huumorintaju, joka repii puujalka vitsien rajoja.
Vankkumattomuus ja itsevarmuus. Valtava itseluottamus. Mikä vain onnistuu kun uskoo itseensä.
Näyttelijän kyvyt jotka saisivat kateelliseksi kenet tahansa harraste näyttelijän.
Sellainen on vanhin veljeni.

Siisteys! Siisteys on ensiaskel kohti terveellistä, hyveellistä elämää! Päättäväisyys yhdistettynä lempeään luonteeseen.
Hilpeys, joka liittää itsensä vahvoin sidoksin elämän ja kokemuksien tuomiin viisauksiin. Iloinen persoona joka tietää kaapin paikan.
Sellainen on vanhin siskoni.

Mä rikoin ne koska se helähdys kuulosti niin kauniilta! Lihasta sitä olla pitää! Miten ois yks treeni?
Huumorintaju kukkii. Keskittymiskyky joka hipoo pilviä. Kasvot jotka hohkaavat ystävällisyyttä ja luottamusta.
Lempeät, mutta tiukkakatseiset silmät jotka hohkaavat itsetietoisuutta. Kädet jotka ovat pelkkää lihasta.
Mutta…Kuinka onkaan mahan laita? Hiljainen, iloinen persoona.
Sellainen on toisiksi vanhin veljeni.

Tietokone on luonteeni toinen puoli. Rauhallinen olemus. Verkkaiset liikkeet yhdistettynä sulavuuteen.
Lempeys joka kätkeytyy ironisten viisausten taakse. Lämmin hymy ja lämpimät silmät. Pituus, joka saa varjotkin vaikenemaan.
Sellainen on kolmanneksi vanhin veljeni.

Otetaanks uus matsi? Ilkikurinen pilke pysyy aina silmäkulmassa.
Hymy, joka pyrkii pintaan pienenkin epäsosiaalisuuskohtauksen alta. Luonne, jonka avulla menisi vaikka läpi harmaan kiven.
Tiukka, päättävä luonne kuitenkin kätkeytyy nallekarhumaisen olemuksen taakse.
Olemus joka kehottaa ihmisiä hymyilemään ja rutistamaan veljellisesti.
Se on neljäs veljeni.

Onko kuuta jos ei ole aurinkoa? Veljes sarjan aurinko. Ilkikurisuus pyrkii ottamaan vallan ystävällisyydestä.
Pistävä ivallisuus joka nostaa päätään ärsytettynä. Pyöreähköt kuukasvot, jotka ovat yhtä hymyä.
Iloisuus joka valloittaa, vakavuus joka sulkee kaiken alleen. Lyhyt varsi, joka hehkuu kantajalle ominaista hellyyttä.
Sellainen on viidenneksi vanhin veljeni.

Aurinko valaisee tietäni, vai onko se sittenkin sinun hymysi? Hymyilevä ja lämmin ihminen, tämä sisarus sarjan seitsemäs.
Työlleen omistautunut persoona, joka raataisi aina. Kuin muurahainen, ei koskaan tyytyväinen aikaan saannoksiinsa.
Valmista on vasta sitten kun on luonut täydellisyyden. Pahantuulen puuskat, jotka vievät mukanaan kiltteyden ja ystävällisyyden.
Pahantuulen puuskat, jotka katoavat yhtä äkkiä kun ilmestyivätkin.
Sellainen on toisiksi vanhin siskoni.

Enkelin kärsivällisyys ja ymmärrys. Tarkkuus, joka repii kanssa kumppaneiden hermoja.
Päättäväisyys, joka kätkeytyy rauhallisten sanojen ja tunne aaltojen alle.
Taiteilija luonne, joka kärsii luovuuden puuskista.
Sellainen on kolmanneksi vanhin siskoni.

Älä viitti! Kiukku, jonka hillitsemiseen tarvitaan muutakin kuin muutama kaunis sana ja lohduttava hymy.
Huumorintaju, joka sovittaa kiukun tuoman myrskyn. Ujous, joka kätkeytyy puheliaisuuden alle. Hoikka varsi joka kielii omistajansa heikoista hermoista.
Vahva luonne, joka osaa ottaa iskut vastaan ja kestää ne.
Sellainen on neljänneksi vanhin siskoni.

Muistatko vielä ne ajat, kun me olimme nuoria. Ne ajat, jolloin emme kantaneet huolta mistään.
Ne ajat kun olimme lapsia, ne ajat kun luulimme tietävämme mitä vapaus on.

Silloin me vielä asuimme esikaupungissa, vanhassa suuressa talossa.
Meitä oli viisi: Minä, äiti, isä, sinä ja Maija-täti.
Muistatko mitä vapaus oli meille silloin?

Meille  vapaus tarkoitti silloin hetkellistä taukoa työnteosta.
Lyhyttä hetkeä kirmata muiden lasten kanssa nurmikolla, leikkiä ja pelata.
Olla samanlainen kuin muutkin kylän lapset.

Muistatko kuinka noina hetkinä vapaus kupli huumaavana pilvenä aivoissamme, mielessämme?
Olimme onnemme kukkuloilla, ja kaikki tuntui olevan hyvin. Me nautimme siitä tunteesta.
Imimme sitä sisäämme tallentaaksemme sen kauniimpiin muistoihimme.

Se oli meille silloin vapautta. Mutta me kasvoimme ja kehityimme.
Vapauden kaipuumme nousi pilviin.
Enää me emme tunteneet samanlaista vapautta kuin ennen päästessämme kirmaamaan ulos kotitöiden lomasta.
Enää emme tunteneet vapautta ollessamme samanlaisia kuin muutkin.
Muistatko kuinka aloimme etsiä vapautta?

Ja me löysimme vapauden. Ainakin hetkeksi. Me tutustuimme alkoholiin ja huumeisiin.
Me löysimme niistä hetkellisen helpotuksen vapauden kaipuuseemme.
Hetkeksi unohdimme keitä olimme. Hetkeksi pääsimme irti pahimmasta vihollisestamme, itsestämme.
Vapauden tunne oli kuitenkin hetkellinen. Ja sitähän me olimme osanneet jo odottaakin.
Me jäimme kiinni.
Vieläkö voit muistaa äidin raivoisat sanat ja elkeet, isän synkeän, pettyneen hiljaisuuden, Maija-tädin syyttävät kasvot?
Muistatko tekomme seuraukset?

Siitä alkoi elämämme uusi jakso. Meidät kirjaimellisesti lukittiin neljänseinän sisään.
Elimme monia kuukausia vieroitushoidossa.
Muistatko kuinka teimme töitä kuin hullut?
Silloin me aloimme pyrkiä kohti vapautta. Tällä kertaa vapaus oli meille ulkomaailma.
Maailma hoitolamme ulkopuolella.

Muistatko kuinka taistelimme itsemme kanssa?
Tahdoimme päästä pois. Vapaus siinsi korkeiden muurien toisella puolella.
Niin me ainakin luulimme.
Muistatko aamun jolloin pääsimme vapauteen?
Me olimme parantuneet. Hymy loisti kasvoillamme astellessamme rehvakkaasti hoitolan portista.
Olimme voittaneet itsemme. Hymymme kuolivat kuitenkin nopeasti kasvoiltamme.
Emme olleet osanneet odottaa läheisiltämme sellaista vastaanottoa.
Meitä halveksittiin, emmekä me olleet mitään.
Muistatko miltä tuntui kohdata äidin ja isän syyttävät kasvot?
Muistatko miltä tuntui kun oma äiti ja isä kielsivät meidät?

Muutamaan kertaan mieleemme pyrki ajatus, että vapaus ei olekaan se mitä me etsimme, mutta se kuitenkin oli.
Sitten päätimme jotta vapaus on siellä missä on ammatti. Päätimme näyttää läheisillemme jotta meistäkin voi tulla jotain.

Lähdimme hankkimaan itsellemme ammatit.

Muistatko kuinka kohtasimme ennakkoluuloja?

Muistatko kuinka saimme tehdä kaikkemme opiskelupaikkamme eteen?

Vapaus ei kuitenkaan odottanut meitä koulunpenkillä, eikä työelämässäkään.

Vapauden tunnetta jonka olimme lapsena löytäneet, ei tuntunut löytyvän enää mistään.

Muistatko kuinka luulin keksineeni meille ratkaisun vapauden kaipuuseemme?

Jos kuolisimme, olisimme vapaita. Ei elämää, ei velvoitteita. Toimi pitkälti periaatteenani.

Sinä olit kuitenkin viisaampi.

Muistatko kuinka olit hämmästynyt ajatuksestani?

Muistatko kuinka suutuit minulle sanoen, ettei kuolema ole ratkaisu?

Sinä puhuit minulle järkeä. Sait minut luopumaan ajatuksesta ja jatkamaan elämääni.

Muistatko kuinka jatkoimme etsimistämme?

Muistatko kuinka turvauduimme silloin toisiimme?

Muistatko kuinka läheisiä olimme?

Muistatko kuinka olimme toisillemme kaikki kaikessa?

Muistatko kuinka olimme mustasukkaisia toisistamme?

Kim, tule takaisin!

Tuskaa. Aaltoilevaa, repivää tuskaa. Hiljaista, mutta huutavaa. Kylmää, mutta lämmittävää. Suoloisen ihanaa, mutta ahdistavaa. Sä ja Mä. Mä ja Andree.

Mä olin tienny sen aina. Sä olit se mitä mä kaipasin ja tarvitsin. Silti sä olit se, jota mä vihasin ja halveksin. Sä olit aivan ku ne kaikki muutki, ylimielinen, itserakas ja omakeskeinen.
Etkä välittäny siitä ketkä tallasit jalkoihis. Et ainakaan niin kauan kun se olin mä.

Mä tapasin sut ihan sattumalta. Olin just muuttanu paikkakunnalle. Enkä mä tuntenu ketään. Mä olin yksin oman itteni kans. Kuljin keskenäni ympäri kylää ja etin elämää.
Oli suht viileetä. Pilviiki näky sillontällön, mut enimmikseen aurinkoo. Mä olin ehk hiukan peloissaan, mut nälkä mul kuiteski oli. Mä en ees tienny mitään hyvää bubii ja mä hortoilin vaan.
Sit mä ihan sattumalt tunkeuduin ison egoni kans tein kujalle. Teit oli hitonmoinen joukko. Ainaki kymmene. Mut mä en välittäny. Kulin vaan teit kohti ’tää-on-mun-katu’-asenteella.
Te kaikki vaan hymyilitte. Ne hymyt mä muistan varmaan aina. Ei no oikeestaan mitään hymyi ollu. Ne oli pedon virnistyksii.

Sit mä satuin tein kohalle. Te vaan tiivistitte porukkaa, tukkien koko kujan. Mä mulkoilin teit etsien tein pomoo. Olin valmis haastaan vaik koko maailman taisteluun itteni kans, kosk mul oli niin pirun kova nälkä. Kukaan teist ei korvaakaan heilauttanu vaik mä odotin. Siin me seistiin keskel kujaa mulkoillen toisiimme. Yrittäen olla toinen toistamme isompii.
Mä ootin edelleen tein pomoo. Te kaikki olitta niin kovanahkasen näkösii, jot ei teist voinu tietää kuka hyppää kaivoon kenenki käskyst. Ku mä siin olit tuijotellu aikani, mua alko ottaan kaaliin jo ihan tosissaan. Ei tällast asemasotaa kauan jaksa. Mä liikahin eka. Se oli niille melkeen ku merkki, jot mä olin luovuttanu. Mut ei, en mä ollu luovuttanu.
Mä vaan valmistauduin kovempaan tappeluun.

Aikaa siin kulu ja mun maha alko muistuttaan ruokapulasta. Se muris ku perseelle ammuttu karhu ja teit sen ku vaan nauratti. Koko seurue hytky ku vattuhyytelö.
Mä aloin ärsyyntyyn entisestään. Nälkä kasvo, mut mitään muuta ei tapahtunu. Sit vihdoin yks teist puhu. Mut mä toivoin jot se ois ollu hiljaa. Menny vaan himaan ja päästäny mut syömään.
Sen ääni oli kuiva ku raastinrauta. Enkä mä oikeen ees tienny kuka teist puhu. Se tuli jostai sielt porukan kekselt. Se ääni siis. Se selitti jotai skeidaa siit kui niitten kujalt ei menty ilman maksuu. Mä kuuntelin vaan puolel korval. Mua ei kiinnostanu. Mun teki vaan mieli kääntyy ja mennä takas sinne mist mä olin tulluki. Mut mun luonne ei antanu periks.
Sitä paitsi mun teki mieli pitkäst aikaa tapella. Tapella ihan kunnolla. Vaik mä tiesin jot mutsi ei sit senkään vertaa hyväksys mua.
Moottoripyörä, rummut ja tappelut ei kuulunu tytöille. Ja paskat.

Ne katto mua jotenki vaativasti. Mut mä en tienny mitä ne halus. Enhän mä ollu niit kuunnellu. Mä olin vaan miettiny mutsii ja sen mielipiteit. Typerä veto sinänsä.
Ennen ku mä huomasinkaan ni paluu suuntaki oli tukittu. Siin mä sit seisoin ku motis. Tyyppei eessä, takana ja sivuil. Sit mä vihdoin sain eteeni tein pomon. Se oli pitkä ja hintelä.
Mut omalla tavallaan voimakkaan näkönen. Sil oli kovat kasvot ja välinpitämättömät silmät. Sen pitkät mustat hiukset roikku sen silmil, ja siit näki heti jot se ei tykänny yhtään siitä mihin sen silmät katto. Se mulkoili mua ku ei ois koskaan ennen nähny tyyppi ku on se ite. Mä vastasin sen tuijotukseen. Mein silmät löi tulta. Me nakeltiin toisiimme sanattomil haasteil.
Sen kaverit alko antaa sil tahtii. Mut me ei liikahettukaan. Me vaan tuijotettiin toisiimme. Se näytti jotenki aavistavan jottei se pärjäis mulle. Se ei tullu yhtään lähemmäs.
Eikä se menny kauemmaskaan.

Tää asemasota alko nyppiin tyyppei. Ne alko huutaan. Ei ne mitään sanoi huutanu. Karjuvat vaan saadakseen jotai aikaan. Ja saihan ne.
Mä tiesin, jot ilman kunnon käsirysyy mä en täst kujast menis. Mä käärin hihat ja paljastin virheettömän ihon jota koristi tatuointi. Sit mä tulin siihen tulokseen jotta huppari on liikaa.
Mitään miettimättä mä kiskasin sen pään yli ja paiskasin sen sivulle. Joku koppas sen kii. T-paita puristi ja hiki valui, mut mä torjuin ne. Mä en antanu niiten haitata. Mä naksauttelin rystyset ja niskan ja kävin päälle ku mieletön.

Siit alko karmee käsirysy. Me hakattiin toisii kaikkialle minne yllettiin. Ihan vail mitään tolkkuu. Meil oli tarkotuksena satuttaa toista vaan niin paljo ku mahollist.
Mä tiesin jot mä pärjään sille, ja mä luotin täydellisest itteeni, olinhan mä ollu kotikylän paras. Mä annoin sen luulla jotten mä osaa. Mut sit mä iskin. Ja lujaa iskinki.
Mä latasin täyet suoraan sen palleaan. Mä näin kui se taittu kaksin kerron haukkoon henkee. Mut mä en välittäny. Mä vaan kohotin käteni ja kohistin sormet sen niskaan. Mä odotin.
Mä olin valmis iskeen jos kukaan teist astuis askeltakaan lähemmäs. Mut ilmeisest teil oli vähä järkee sentään. Te teitte tilaa ja annoitte mun mennä. Tein pomo jäi siihen keskelle.
Eikä kukaan tehny mitään auttaakseen sitä. Mä olin kulkenu jo jonki matkaa ku mä muistin mun hupparin. Mä latelin ilmoille kaikki mun tietämät kirosanat, eikä se ollu mikään pieni määrä.
Mua tympäs, mut mä päätin antaa olla. Pitäkööt sen muistonaan.

Ekaks mä bongasin hesen. Mut sinne mä en ois tahtonu mennä. Roskaruoka on pahinta mitä mä tiedän. Tulin kuitenki siihen tulokseen jot siihen on tyytyminen.
Saihan sielt sentäänä kasviksii salaatin muodos. Sinne mä sit suuntasin. Hiestä kiiltävänä, hiukset sekas ja toinen silmä puoleks umpeen muurautuneena mä lampsin kassalle ostaan salaattii. Tyypit katto mua. Ne ei oikeen osannu tietää mikä mä olin olevinaan. Mä tunsin niitten katseet ittessäni. Ne arvio mua.

Mä maksoin salaatin ja lähin takas kadul. Mä söin sitä samal ku menin himaan. Mä kiersin tahalleen sen kujan kautta. Siel te olitte yhä, mut kukaan ei haastanu riitaa.
Mä sain kulkee ihan vapaasti. Mä löysin sut sielt muitten joukost. Sä olit jotenki lyödyn näköne. Kyl mä sen tajusin. Ei sitä joka päivä käy lähel kuolemaa. Tai hävii tytölle tappelus.
Joku nakkas mulle mun hupparin. Mä huikkasin sille kiitokset ja lähin vetään. Silt mua jäi vaivaan joku. En tienny mikä se oli. Mut sen mä tajusin, jot hyvä juttu se ei ainakaan ollu.
Mut mä en vaivannu sillä silt päätäni.

Seuraavana päivänä mä etin kouluu. Olin jo tunnin myöhäs. Mä hortoilin kaupungil silmä mustana. Ihmiset katto mua säälivästi, mut mä tapoin ne ajatuksissani. Mulle niitä ei ollu olemassakaan.
Sit mä viimein löysin sen koulun. Se oli ruosteen punanen ja mä olin tuntia puolta myöhäs. Ja sielkään mä en tienny mihin mennä. Mä vaan suunnistin siel kaikkialle, koitin löytää elämää.
Mut kaikki oli tunneil ja käytävät huus tyhjyyttä. Sit mä yhytin itteni opettajienhuoneen ovelt. Siit mä sit itteni sisään tyyräsin. Siel oli muutama tyyppi. Sellasii fossiileit. Ja mä jouduin sit heti karmeeseen kuulusteluun. Mä pahoittelin myöhästymist ja niitten reviirille tunkeutumist, vaikkein mä oikeesti ollu pahoillani. Mulle oli ihan sama olinks mä myöhäs vai en.
Sit ne viimein vie mut ankkaemojen lailla yhen luokan oven taa. Siihen ne mut sit jätti. Mä tuijotin tovin sitä ovee, enkä mä tienny mitä tehä. Mua ahisti aatellaki astuu tohon kaappiin.

Siin mä sit kuitenkin koht törötin luokan ees. Kakskytyks silmä parii tuijas mua. Ne vahtas mua ku palkkiometsästäjät saalistaan. Kasvottomii tyyppei kaikki tyyni, koodittomia.
Sielt mä sit pikkuhiljaa luokan eest aloin hahmottaa nimilappui ja henkilöit. Ekaks mun silmät tavotti räikeenpunasen kyltin jos luki isoin pölkyin ASTA. Tyyppi itsessäänki oli ihan punanen.
Kaikki sen yllä oli kirkkaan punasta. Mä annoin katseen kiertää luokas. Sit mä jumituin tuijottaan takarivin tuttuja kasvoja. Alex. Max. Andree. Mike. Sebastian. Kirosin mielessäni.
Opettaja huomasi mitä ilmeisemmin tunnistamiseni ja mä jouduin istuun Maxin eteen. Mä istuin siin paikallani jurona ja hiljasena.

Koko koulupäivä oli yhtä skeidaa. Opettaja selitti koko ajan jotai ja kehotti tutustuun luokkatovereihin. Tää luokka tulis kuulemma oleen mun toinen koti koko tään lukukauen.
Koko tunti oli yht muminaa. Max paisko mua koko ajan pyyhkärin murusil. Mä vannoin sille kostoo mielessäni. Mut mä en saanu koskaan tilaisuutta kostaa sille keskenäni. Heti ku mä poistuin koulualueelta, mut piiritettiin. Niit oli taas hitonmoinen joukko. Ainaki tuplat eilisestä. Mä jäin taas sinne niitten keskelle. Andree, se oli ilmeisesti porukan pomo, tuli taas mua vastaan.
Mä en tienny mitä ne aiko. Mua alko hiukan hirvittään. Tollanen aikuismaine vakavuus oli pahinta mitä mä tiesin. Ne vaan tuijotti mua tekemättä mitään. Ja mä tuijotin takas.
Sit yks niist aukas suusa. Mä en ymmärtäny mitään. Se puhu kai jotai intokiinaa. Mä silmäsin sitä nopeesti ja halveksien. En voinu sietää sitä. Kunnon macho-mies. Ällöttävää. Sit joku puhu.
Ja sit kaikki puhu. Ja mä en tienny ketä kuunnella. Mä kuuntelin kaikkii ja en sit enää ketään. Sit ne kaikki vaikeni. Ne ootti ihan selkeesti jotai, jost mul ei ollu aavistustakaan.

Andree ojensi käen mua kohti. Kaikki piätti hengitystään. Ratkaisu oli mun. Mä katoin Andreen kättä. Sit Andreeta. Mun katseest paisto halveksinta, Andreen kasvoista kunnioitus.
Mä puistin päätäni ja käänsin selkäni Andreelle. Tie oli auki. Mä kulin pois hyläten kenties ainoon ystävyyden tarjouksen jonka tulisin saamaan.

Siitä päivästä alko mun oma helvetti. Mä sain totisesti tuntee sen mitä on hylätä Andreen ystävyys. Tai kumppanuus, ihan miten vaan. Mua kiusattiin, rääkättiin, tallottiin ja alistettiin.
Mut mä annoin kaiken takas sata kertasena. Mä olin päättäny olla saman vertanen. Mä olin päättäny olla alistumatta. Mä olin päättäny jotten mä luovuta.

Meist tuliki pian koko koulun kauhu ja puheen aihe. Meist juoruttiin, lyötiin vetoo. Ja mä tunsin pitkäst aikaa eläväni. Mul oli vihdoin syy nousta uuteen aamuun.
Ja se oli Andree. Mä rakastin sitä kusipäätä. Mutten mä suostunu sitä myöntään. Se oli mun salaisuus. Vain mun ja siitä mä olin mustasukkanen.

Sit jotai tapahtu. Ja mä säikähin. Se oli Andree. Mike ilmotti jot se on sairaalas. Mä säikähin ihan tosissaan. Jäätävä pelko kidnappas mut. Sillon vast mä tajusin kui paljo mä siit välitin.
Mä menin ihan paniikkiin. Mä en ees tajunnu et Mike syytti siit mua. En ennen ku se kävi päälle. Se raivos mulle ku viimest päivää. Hakkas kaikkialle minne yls. Se ei harkinnu yhtään, mut mä kestin sen ku mies. Sit se murtu. Se alko itkeen ja mua alko nolottaan. Mä tajusin jot se, et Andree oli sairaalas, oli osittain mun syytä. Me oltiin oltu toisillemme toistemme helvetti.
Mä kiedoin käteni kömpelösti Miken ympärille. Mä en oikeen tienny miten mä oisin sitä lohduttanu. Sit mä tulin luvanneeksi jot mä meen kattoon Andreeta. Mä en tiiä miks mä niin sanoin.
Mut niin mä joka tapaukses sanoin. Ja mä oon sanani mittanen tyyppi.

Niin mä sit tein. Mä menin sairaalaan kattoon Andreeta. Siel se makas kääreis. Enkä mä voinu olla enää itkemättä. Joku murtu mun sisäl ku mä näin sen siel valkosten lakanoitten välis.
Hetken mun mieles kävi ajatus, jot tos voisin olla mä. Se näytti niin heiveröiselt. Melkeen ku enkelilt. Tuntu hyvält itkee vähä. Mä otin hitaasti ja varovaisest sitä kädest.
Ja mä aloin hokeen kui pahoillaan mä oikeest oon. Mä pelkäsin jot se kuolee. Mä pelkäsin jot mä menetän sen ennen ku se on oikeesti ollutkaan mun.

Andree makas koomas kaks päivää. Mä valvoin sen unta aina ku se oli mahollista. Mä itkin ja rukoilin. Tein lupauksii, vannoin rakkautta ja tein ihan päättömii tekoi.
Mä halusin saada Andreen takas. Mä halusin jot se herää. Mä olin valmis elään vaik helvetis, kuhan mä vaan saisin Andreen kans tilaisuuden.

Just ku kaikki alko menettää toivoo, Andree alko herään. Se oli kyl ihan pihal kaikist niist siihen pumpatuist aineist. Mut se oli hereil. Me kaikki itkettiin ilost. Koko jengi.
Me roikuttiin toistemme kaulois ja oltiin varmoi jot Andree selvii. Ja Andree selvis. Sen oikee käsi jäi vähä jäykäks, eikä se enää tapellu. Mut se eli silti.
Ja se tajus sen minkä mä olin tajunnu jo kauan sitte. Vaik me tehtiin toistemme elämäst sillon tällön helvettii, me tarvittiin toisiimme. Me rakastettiin toisiimme, aina.

(Yritin sitten kirjoittaa lastensatua. Ei se mitenkään kehuttavasti onnistunut, mutta tällaisen sain silti aikaan)

”Kuuovi, kuuuuovi, kuuovi” kuului jostakin kaukaa. Istuin oksalla ja kuuntelin kummissani. Oli siinäkin kumma eläin joka noin sanoi.

”Kuuuovi, kuovi, kuuuuuuovi” kuului hiukan lähempää. ’Mikäs se tuollainen otus oikein on?’ mietin, ja mielenkiintoni heräsi. Ja niinpä lähdin katsomaan mistä moinen ääni lähtee.

”Kuuovi, kuuovi, kuovi” kuului nyt melkein vierestäni. Kallistin päätäni ja päästin ilmoille kunnon sirkutuksen.

”Tsirp-tsirp, tsiiiiirp-tsiiiirp”

”Kuuuuovi, kuovi, kuoooovi” kuului hilpeä vastaus. Hyppelehdin lähemmäksi. Katselin kummissani tuota mitättömän väristä suurta lintua. Liversin uudestaan:

”Tsirp-tsirp, tviik-tviik-tviik” sanoin.

”Kuoovi, kuuuuuuoooovi, kuovii” suuri lintu virkkoi. Tuhahdin ja kallistin päätäni. Sitten kysyin:

”Mikäs se sinä olet?”

”Kuovi, kuuovi, kuooovi, kuovi” vastasit. Kallistin päätäni ja toistin kysymyksen. Sanoit uudelleen:

”Kuovi, kuooovi, kuuuovi, kuovi.” Viheltelin kummissani ja pyörittelin silmiäni.

”Oletko sinä kuu-ovi?” kysyin.

”Ehen” kuului vastaus, ”olen kuovi. kuo-vi” Naurahdin mielessäni. Olipas itserakas lintu kun täytyy omaa nimeään huutaa.

”Vai että kuu-ovi” tuumasin.

”Ei. Ei kuu-ovi, vaan k-u-o-v-i” kuovi sanoi.

”No miksi sinä sitten laulat omaa nimeäsi?” kysyin.

”Miksi sinä laulat typeriä sirkutus ketjuja?” kysyi kuovi minulta. Mietin hetken. Mietin toisenkin hetken. Sitten minua alkoi nolottaa. Hiljaa sanoin:

”Ei, en minä tiedä.”

Kuovi hymyili ja tuumasi:

”En minäkään tiedä, ystäväiseni!” ja lensi pois.
”Kuuovi, kuooovi, kuuuoooovii, kuovi” kuului jostain kaukaa, ja vain kaiku vastasi. Hiljaa lensin kotipuulleni laulamaan liverrystäni.

Istuin yksikseni merenrannalla olevalla vanhalla, ajan kuluttamalla penkillä. Hengitin syvään meren tuoksua. Meri oli täysin tyyni. Tuulta ei tuntunut missään. Ilma seisoi. Oli paahtavan lämmin. Suljin silmäni, sulkien samalla pois koko tämän hetkisen maailman. Hengitin syvää ja kuvittelin olevani meri. Tuo niin rauhallinen ja tyyni, mutta silti niin raivoavan riehakas myllertävä massa.

Istuin siinä hetken ja tunsin jonkun istuvan viereeni. En välittänyt hänestä. Annoin ajatuksien lentää. Sinä istuit siinä vieressäni hengittäen raskaasti ja hajottaen keskittymiseni täysin. Avasin hitaasti silmäni ja puhalsin silmille valahtaneet hiukset pois kasvoiltani. Vilkaisin viereeni. En tuntenut sinua. Olit nuori ja kaunis. Istuit siinä hiljaa, hengittäen raskaasti. Katsellen jonnekin kauas tyhjyyteen. Yritin löytää kasvoiltasi ilmettä, mutta edes silmäsi eivät kuvastaneet mitään tuntemusta. Olit tyhjä. Pelkkä kuori.

Katsoin merelle ja taas sinuun. Luulin, että sielusi oli lähtenyt lentoon kuin lokki joka kaarteli villinä ja vapaana meren yllä. Olit päästänyt sielusi irti. Katsomaan maailmaa päätä huimaavista korkeuksista.

Istuimme siinä kaksin. Hiljaa. Yhtäkkiä hengityksesi alkoi hiljentyä. Kuulostelin tarkasti. Hengityksesi hiljeni ja hiljeni. Lopulta sitä ei enää kuulunut. Vilkaisin sinua pelästyneenä. Koputin hiljaa olkapäätäsi. Et reagoinut. Tarkastelin sinua. Näin rintasi kohoilevan hitaasti. Melkein liian hitaasti ylös alas ylös alas… Otin sinua kädestä. Puristin sitä hellästi. Et reagoinut siihenkään…

Hän istui siinä tyynen rauhallisena ja viileänä, kauniina ja raikkaana kuin kevään ensimmäinen kukka. Päivä oli täydellisen tylsä ja mitään ei tapahtunut. Tai niin kaikki luulivat, luulivat todella. Jotakin kuitenkin tapahtui. Yhdessä hetkessä kaikki oli sekaisin. Ensin meni yksi ihminen, liukastellen ja lujaa. Seuraavassa hetkessä, äänekkään puheensorinan saattelemana ohitse kiisi kaksi ihmistä lisää.

Ihmisten silmät olivat hämmästyksestä –liekö myös näinä aikoina kauhusta, soikeat, sillä ikinä ei voinut tietää mitä sitten tapahtuu. Ihmisiä kasaantui katsomaan tätä kummaa episodia. Kun kolme ihmistä peräkanaa, huutaen ja liukastellen, kaatuen ja nousten, rynnivät kukin tyylillään eteenpäin.

Joitakin kasvoja valaisi hymy ja satunnaisia naurunpyrskähdyksiä kuului sieltä täältä komeimpien lentojen kohdalla. Mitään näin hullunhauskaa ei oltu pitkään aikaan nähty. Mutta eivät olisi nuo ihmiset niin makeasti nauraneet jos olisivat tienneet. Olihan kyllä, ei käy kieltäminen, hauskaa katsella tuota hurjaa menoa, mutta tilanteen ollessa tuo, ei hymyä kuulunut näkyä yhdenkään ihmisen kasvoilla.

Valtavat suosion osoitukset puhkesivat ilmoille, kun yhdessä rytinässä koko kolmikko kaatui samaan läjään. Taputusten ja vihellysten armoton kuoro värisytti jokaisen tärykalvoja ikävällä tavalla.

Hengästyneinä, kuraisina ja uupuneina, yhdet kasvot synkkinä, toiset kasvot onnistumisen ilosta loistaen, ihmiset palasivat sisälle. Tilanteen koko kauheus selvisi ihmisille sillä sekunnilla, kun tuo valkoinen ovi kolmen ihmisen perästä sulkeutui. Kasvot kalpeina, omiaan mutisten ihmisjoukko hajaantui. Kaikkien kadottua omille teilleen kiihtynyt puheensorina lakkasi ja tärykalvot saivat hetken rauhan. Hämmästys ja vihellykset jäivät silti leijumaan ilmaan raskaana verhona.

Osa ihmisistä oli jäänyt tarkkailemaan tilannetta. Liikkumatta kuin suolapatsaat ja valppaina kuin peloissaan olevat jänikset he seisoa töröttivät kaupan eteisessä. Silmät innosta hehkuen he seurasivat autojen ohi kulkua. Siinä se sitten vihdoin oli. Se mitä kaikki niin kiihkeästi olivat odottaneet.

Sinivalkoinen poliisiauto kääntyi hiljaa mutkasta. Erinäiset: ”Ookko nää Oulusta, pelekääkkö nää polliisia” kysymykset ja sanonnat risteilivät eteisessä saaden kaiken yleiseksi sekasorroksi.

Pian kaksi virkapukuista (kenties myös virkaintoista), kovaksi keitettyä, jyhkeää tekoa olevaa poliisia kävelivät verkkaisesti eteiseen ja siitä kohti tuota valkeaa ovea, joka kätki taakseen ainakin kolme kuraista, väsynyttä ihmistä. Hiljainen, kuiskiva puheensorina seurasi poliiseja. Kaikki tahtoivat nähdä nuo sankarit. Pian tuo valkoinen ovi sulkeutui jälleen, imaisten sisälleen vielä kaksi ihmistä. Sulkien sisälleen yhden pienen, kasvavan salaisuuden.

Puheen sorina taukosi ja ihmiset hajaantuivat jälleen. Kukin kaikkosi omille teilleen, kertomaan tutuilleen pienen osan tuosta pienestä salaisuudesta. Kertomaan omaa näkemystään siitä mitä olivat olleet todistamassa. Eteinen oli melkein tyhjä. Muutama ihminen vain seisoskeli seiniin nojaten. Kaikkien jäljellä olevien kasvojen ilme oli vaihtunut innostuksesta kuolettavaan tylsyyteen. Kaikkien paitsi yhden. Silmät, jotka olivat valppaina seuranneet tapahtumia olivat nyt säikyt ja arat. Katseen pohjalla kuulsi raskas huoli. Pikaiset vilkaisut ovelle ja tielle loivat syyllisen vaikutelman. Tytön asento oli hermostuneen jäykkä.

Aavistuksen verran pyöreähköt kasvot, joissa oli vielä lapsen muotojen pehmeyttä, sulivat aurinkoiseen hymyyn sinisen Yariksen pysähtyessä kaupan eteen. Pienet sirot kädet jotka olivat aiemmin pidelleet karkkeja, vilkuttivat nyt iloisesti autosta nousevalle vanhemmalle naisihmiselle. Tunkien karkit reppuunsa tyttö katosi ihmisvilinään.

Eteisessä vallitsi kuolettavan tylsä ilmasto. Hiljaisuus leijui pumpulisen harson tavoin ihmisten päälle, sulkien heidät utuiseen vaippaansa. Hiljaisuus ja tylsyys tuntuivat ihmisistä tukahduttavilta. Hermostunut ja ahdistunut liikehdintä valtasi ne vähäiset ihmiset jotka eteisessä olivat jäljellä.

Ei kulunut aikaakaan kun tyttö, iloisen puheen sorinan ja vanhemman naisihmisen kanssa, saapui takaisin. Hento, helisevä nauru kohosi syvältä kurkusta korkeuksiin. Nauru ja puhe kuitenkin taukosivat valkoisen oven avautuessa.

Synkkä, aavistuksen verran säälivä katse nousi tytön silmiin. Varovaisesti, ikään kuin lupaa kysyen, tyttö ja nainen siirtyivät pois tieltä. Kunnioitus nuita yhteiskunnan tukipilareita kohtaan, nousi tytön ja naisen kasvoille. Kasvot sulivat hymyyn ja kiitollisuus loisti heidän sisimmästään. Tuo suuri luottamus, jota he tunsivat jylhiä lainvartioita kohtaan oli uskomaton.

Englanninkielinen puhe hiljeni ja lasiovet sulkeutuivat kolmikon jäljessä. Kaikki oli jälleen ohi. Lain vahva käsi oli jälleen voittanut.

Ohuet maantienruskeat hiukset kehystivät laihoja, iän ja kokemuksen uurtamia kasvoja. Hiukset olivat jo menettäneet kiiltonsa.
Iho oli päivettynyt ruskeaksi ja menettänyt joustavuutensa. Rypyt koristivat kasvoja tehden niistä todella vanhan näköiset.
Syvälle painuneet silmät olivat haalistuneen vihreät ja loistivat syvää ystävällisyyttä. Aavistuksen verran roikkuvat, kaunismuotoiset kulmakarvat tekivät kasvoista eloisat.
Olemus oli hoikka, jotenkin heiveröinen, mutta siltikin vahva ja määrätietoinen. Itsekunnioitus ja tahdon lujuus heijastuivat jokaisesta liikkeestä.
Sormet olivat muhkuraiset ja pitkät, kuin olisivat aina valmiit ottamaan puikot käteen ja alkamaan kutoa.
Nenä oli suora ja siromuotoinen, ehkä aavistuksen verran liian terävä, Se toi mieleen villin ja vapaan haukan nokan, mutta siltikin se oli yksi täydentävä piirre eleganteissa kasvoissa.
Leuka oli terävä ja jäntevä, se antoi selkeän kuvan kantajansa päättäväisyydestä ja lempeästä tiukkuudesta.
Poskipäät kohosivat terävinä harjanteina, antaen muistutuksen nuoruuden jyrkästä kauneudesta.
Hoikka jäntevä varsi oli ruhtinaallisen suora. Pään asento oli ylpeä, mutta ei liian ylpeä.
Korvat olivat pienet ja kauniit. Aavistuksen verran höröttävät, mutta sopivat kasvoihin täydellisesti.
Suun kapea ja aavistuksen verran punaisuuttaan menettänyt. Syvät rypyt koristivat suuta, joka oli aina päättäväisenä viivana.
Naurun rypyt koristivat silmäkulmia. Musta reunaiset silmälasit toivat kasvoihin osan kauan sitten kadotetusta nuoruudesta, pehmensivät muotoja ja tekivät kantajastaan toimeliaan näköisen.
Otsa oli korkea ja siinä oli monia ryppyjä. Otsahiukset kätkivät sen osittain alleen.
Kaula oli pitkä ja hento. Yksi kaulakoru riippui hentona kaulassa.
Sormissa oli paljon koruja. Ne olivat peruja menneiltä vuosilta. Muistoja joita säilytettiin hyvin tallessa.
Kynnet olivat lyhyet, mutta hyvin hoidetut.
Verisuonet näkyivät kaikkialla selvästi ohuen, kuulaan ihon läpi.

     Se oli erilainen kuin muut esineet. Se kertoi uurteillaan tarinaa jota mikään muu esine ei pystynyt kertomaan.
Se oli samantyylinen kuin kristallinen lasi, jossa on vettä, mutta selvän eron niiden välille veti sen iäkkyys.
Mikään esine ei ollut täysin samanlainen kuin se, eikä mikään täysin erilainen kuin se. Se mikä teki sen erikoiseksi oli sen tarina ja viesti.

     Se liittyi moneen yhteyteen. Sitä käytettiin juhlissa ja arkena. Se oli aina jonkun kädessä. Se oli aina yhtä kaunis ja hento.
Se oli ahkerassa kulutuksessa. Monet ihmiset joivat siitä. Monet kädet hyväilivät sitä. Omistivat sen. Pitivät siitä huolta.
Se sai minut tuntemaan oloni yhtä yksinäiseksi ja käytetyksi kuin se. Se antoi kuitenkin minun elämälleni tarkoituksen.
Se toi minun mieleeni kaikki ne ihmiset jotka olivat ystäviäni, pitivät minusta huolta kun olin yksin, masentunut ja rikkirevitty.
Ihmiset jotka jakoivat kanssani iloiset ja surulliset hetkeni, hyvät ja huonot päiväni, elämäni.

     Se oli rakennettu hienosta lasista. Siihen oli kaiverrettu lukuisia kuvia. Se rakentui monista pienistä lasihiukkasista.
Monista pienistä vesimolekyyleistä. Se oli täysin yhtenäinen. Siitä ei irronnut osia.
Ainoa osa joka vaihtui oli kimmeltävä neste sen sisällä. Se oli tehty puhaltamalla, sulattamalla ja muotoilemalla.
Jälkeenpäin kaivertaen ja hioen. Se oli tehty kaikista sen kuulleista tarinoista ja tunteista.

     Sitä käytettiin paljon. Se kiersi monissa käsissä. Sitä käytettiin apuna nesteen siirtämiseen. Sitä käytettiin juomiseen.
Sen käytöstä seurasi lämmin tunne sielussa. Se voiteli rohtuneet huulet. Antoi vettä janoisille. Sitä käytettiin tarpeeseen saada huulet kostumaan.
Sitä käytettiin apuvälineenä antamaan viileyttä kärsiville. Sitä käytettiin, koska sitä tarvittiin.
Sitä tarvittiin kaikkialla, kaikkina aikoina, tuomaan ihmisille milloin minkäkinlaista kostuketta. Sitä käytettiin, koska se oli ainutlaatuinen.

     Se oli tärkeä. Kaikki tarvitsivat sitä. Se on kestävä ja kertoo omasta ajastaan. Se on ystävällinen eikä moiti käyttäjäänsä.
Se ei kehu eikä arvostele. Se antaa jokaisen käyttää itseään siitä loukkaantumatta. Se kantaa sinulle aina sitä mitä haluat.
Nousee aina kaaduttuaan, eikä oli moksiskaan pienistä kolhuista. Se tietää paljon, muttei kerro mitään ellei sitä osaa tulkita.
Se on kaikessa läpinäkyvyydessään turvallinen ja luotettava apuri. Se tuntee meistä jokaisen kosketuksen, eikä tunne oloaan koskaan käytetyksi tai likaiseksi.
Se antaa sinun olla aivan sitä mitä tahdot, pilkkaamatta tai ivaamatta. Se on sinulle puolittainen elämän perusehto.